Alkuvuodesta kuulin, että Oulun edustalla sijaitsee autioitunut saari. Eikä mikä tahansa veneilijöiden ryyppäyspaikka, vaan Varjakansaari, jossa on toiminut saha vuosina 1900-1928. Pakkohan sellaiseen on päästä.
Retken toteuttaminen autottomana ja veneettömänä ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertaista. Saari on vain lyhyen matkan päässä Oulunsalon Varjakan satamasta, mutta saari yhtä kaikki. Selvisi, että satamasta saareen voi päästä itse käytettävällä kapulalossilla, mutta lossin avaimen haltija jäi arvoitukseksi. Ennen kuin ehdin selvitellä lossiasiaa syvällisemmin, tarjoutui kuitenkin mahdollisuus päästä saareen venekyydillä. Jes!
Varjakansaarella on kaikki mahdollisuudet olla hyytävä kummitussaari. Lokakuussa 1907 töistä mantereelle palaavia naisia ja tyttöjä kuljettanut vene kaatui, ja suurin osa heistä, kaksikymmentä, hukkui. Saaren aavemaisuutta ei vähennä sekään tieto, että 1800-luvun lopulla, ennen sahatoimintaa, saaressa oli lasten kasvatuslaitos, jolla Kaltion mukaan peloteltiin Oulun lapsia. Sen rakennukset eivät ole säilyneet.
Saaren neito. (Joku aiempi kävijä on ollut huumorimiehiä.)
1920-luvulla sahayhdyskunta kukoisti, ja saarella oli sähköt, elokuvateatteri ja paloasema. Useita suuria asuinrakennuksia ja hieno paloasema on säilynyt, mutta itse saha purettiin jo 1930-luvulla, kun sahan toiminta lopetettiin voimansiirtoakselin katkeamisen vuoksi. Saarella oli jopa rautatie, mutta siitäkään ei harmillisesti ole jäljellä mitään. Joitakin taloja on siirretty Oulun Pateniemeen.
Paloasema.
Saaren hylätyt rakennukset ovat silmämääräisesti katsoen hämmästyttävän hyvässä kunnossa, ainakin jos vertaa autiotaloihin yleensä ja esimerkiksi Helsingin Kruunuvuoren autiohuviloihin, joita kävin katsomassa toukokuussa. Selitys lienee paitsi se, että taloja on välillä korjattu ja niissä on ollut kesäasukkaita, mutta myös se, että vaikeapääsyisen sijainnin vuoksi vandaalit eivät pääse hajottamaan paikkoja.
Vierailumme aikana oli kaunis kesäpäivä, eikä aaveita näkynyt. Pieniä epäilyksiä tosin syntyi, kun tuhoutuneen talon kivijalasta löytyi mystisiä kaiverruksia. Demoneita tai aaveita on joku 1900-luvun alun okkultisti näillä selvästi kutsunut! Suureksi pettymykseksi selvisi, että kaiverrukset liittyvät 2000-luvun taitteessa tehtyyn taideprojektiin. Hiton taiteilijat.
EGUNA BEROA ZEN BAINAN ZERUA URDIN ARGIKO. (Kieli on kuulema baskia.)
Aivan hylättykään saari ei ole – törmäsimme esimerkiksi ruohonleikkaajaan, ja viime aikoina saarella on valmisteltu taide-esitystä. Osaa rakennuksista ilmeisesti kunnostetaan. Pitkällä tähtäimellä saareen ja mantereen puolella olevaan Varjakkaan on suunniteltu ”elämyspalvelukeskusta”. Autiotaloromantiikan ystäville voi siis tulla kiire. Mukava kuitenkin kuulla, että saaren säilyttämiseen ja kunnostamiseen on halukkuutta.
Tietolähteitä:
Monien tarinoiden Varjakka (Marjo Stenius)
Varjakan sahasaari – pala kulttuurihistoriaa (Pauliina Niemelä)